Nykykäsitys lääketieteen kaikkivoipaisuudesta on luonut mielikuvan, että kaikkeen löytyy ratkaisu, ja kaikki vaivat ovat hoidettavissa. Moni potilas luottaa siihen, että terveydenhuolto pystyy tarjoamaan helpon ratkaisun ongelmaan kuin ongelmaan – ilman potilaan minkäänlaista sitoutumista asiaan. Nuoren lääkärin voi jos olla vaikea saada ääntään kuuluviin, kun potilas tulee lääkärin vastaanotolle “tekemään tilauksia”. Sekä potilaan että lääkärin tulisi kuitenkin aina muistaa, että potilaan hoitamiseen tarvitaan aina kaksi osapuolta: terveydenhoitoalan ammattilainen ja potilas itse.
Medikalisaatio puhuttaa mediassa säännöllisin väliajoin, ja aivan syystä. Varmasti kaikille jo työelämässä olleille on tuttua potilaiden virheellinen ajatus siitä, ettei ihminen saisi sairastaa ja kaiken täytyisi olla korjattavissa. Esimerkiksi voidaan ottaa vaikkapa tavallinen, kaikkien tuntema flunssa. Tutkimusten mukaan aikuinen sairastuu flunssaan 3-5 kertaa vuodessa. Se on siis aivan normaalia, ja parantuu kyllä itsestään levolla ja ajan kanssa. Nykyisin ollaan kuitenkin kärsimättömiä verrattuna aiempaan. Kaikkien on saatava kaikki heti, joten myös terveeksi on tultava sillä samalla sekunnilla, kun oireet alkavat. Ei mitään kurjaa oloa tai lepoa, vaan tosiaankin se antibioottikuuri ja ainakin vähintään yskänlääkettä alkaneeseen tukkoisuuteen! Totta kai sairastaminen on ikävää, eikä kukaan siitä varmasti erityisesti nauti. Joten nuoret (ja miksei jo vanhemmatkin) kollegat: älkää taipuko heti kirjoittamaan sitä amoksisilliini-kuuria vain koska se on helpoin tie vastaanoton päättämiseen. Olen hyvinkin tietoinen siitä, että välillä on vaan kiire tai väittelykestävyys ehtynyt. Älkää silti tehkö karhunpalvelusta sille nuorelle kollegalle, joka yrittää vielä elää optimistisesti. Selittäkää potilaalle.
Toinen kasvava ilmiö vastaanotolla on itse-diagnostiikka. Potilaat pyrkivät hoitamaan itse itseään, ja informaation helppo saatavuus on ollut omiaan tätä edesauttamaan. Itse-diagnosointi on ilmiönä sekä hyvästä että pahasta. Onnellisissa tapauksissa potilas tulee oikean diagnoosin kanssa vastaanotolle, ja lääkärin tehtäväksi jää diagnoosin varmistus ja oikean hoidon määrääminen. Toisaalta tässäkin tapauksessa monia tuntuu harmittavan, kun joutuu lääkärille asti lähtemään – saati vielä maksamaan – kun itsekin olisi itsensä osannut hoitaa. Tällainen potilas ei tunnu kuitenkaan muistavan, että lääkärillä on kuitenkin loppukädessä aina vastuu, ja laajempi kokonaiskäsitys asioista kuin ehkä potilaan onnekkaasti oikeaan osunut arvaus. Vielä suuremmaksi ongelmaksi itse-diagnostiikka nousee, kun lääkäri ei tuekaan potilaan näkemyksiä. Turhien antibioottikuurien määrääminen ja kalliiden, mahdollisesti suuria sädemääriä sisältävien tutkimusten teettäminen ei tule jokaisen potilaan kohdalla kysymykseen. Ja sitten ollaan tyytymättömiä. Lääkärit eivät osaa mitään, potilas ei saa mielestään tarpeeksi ”järeitä” tutkimuksia tai lääkkeitä. Vaikka lakikin määrää, että potilaan hoito täytyy tehdä yhteisymmärryksessä potilaan itsensä kanssa, on se nykyisin yhä mahdottomampaa. Potilas tulee vaatimaan, ja suuttuu, jos lääkäri ei vaatimuksiin suostu. Erityisesti tyytymättömyyttä aiheuttaa nuori kandi tai lääkäri, joka ei tietenkään tiedä mistään mitään.
Lääkäreistä on tullut potilaiden silmissä osaamattomia ja rahanahneita tärkeilijöitä. Haluun auttaa ihmisiä ei kukaan enää usko, ja lääkärin täytyisi pystyä ihmetekoihin joka kerta potilaan kohdatessaan. Nuori lääkäri toivoo potilaalta joskus hieman armeliaisuutta, ja jos sitä ei heru, niin ainakin vanhemman kollegan tukea. Toivon siis jaksamista kaikille kollegoille – ihan kuin sairauksien diagnosoimisessa ei olisi tarpeeksi haastetta. Joskus kuitenkin potilaan kanssa keskusteltu hetki (tiedetään, kiire on) alkaa kantaa hedelmää, ja pääsemme taas keskittymään työhön, jonka takia alun perin tähän leikkiin ryhdyimme!
Liisa Viita-aho
Suomen Medisiinariliiton hallituksen jäsen
(Julkaistu alun perin NLY:n blogissa www.nly.fi 17.7.2015)